Meillä on jouduttu ottamaan kovat keinot käyttöön. Tai lähinnä meille omistajille kovat, eikä edes tarkemmin ottaen kovat, vaan rasittavat… Kyse on siis Tyynin vetämisestä. Se on todella rasittavaa ja aika jatkuvaa, ainakin lenkkien alkupuolella. On kokeiltu pysähtymisiä, hihnasta nykäisyjä, hihnan laittoa rintakehän eteen lenkille ja mitä lie. Välillä menee kivasti, mutta välillä. Mutta satuinpa katsomaan Victoria Stillwellin ohjelmaa telkkarissa, jossa kovasti vetävien koirien kanssa käännyttiin aina toisen suuntaan, kun koira veti jotain asiaa kohti. Olin sitä ehkä aiemminkin kokeillut, mutta vain ihan vähän ja erilaisissa tilanteissa. Nyt jotenkin kolahti, että tuo voisi toimia Tyynin kanssa. Joten näin meilläkin kävellään nyt: eteenpäin, kunnes hihna kiristyy, niin vaihdetaan suuntaa taaksepäin. Ja sitten muutaman askeleen päästä yritetään uudelleen toivottuun suuntaan. Ja nyt, jo muutaman harjoittelupäivän jälkeen, se toimii aika hyvin! Tämä on tietty lenkkeilykavereille rasittavaa, kun meikä ramppaa alkulenkistä ees taas, joten pahoittelut heille. On se itsellekin rasittavaa, mutta myös hyvin palkitsevaa. Loppulenkistä Tyyni kävelee jo nätisti. Mahtavaa, kun saisi Tyyniltä vetämisen kiskottua kevään mittaa pois. 

Toinen koulutuksellinen läpimurto tapahtui myös kuluneella viikolla. Koirakoulussa tuli neuvo namin antamisesta niin, että tarjoaa nyrkin sisällä namia, ja jos koira tökkää nyrkkiä, eli yrittää ottaa namia kädestä ahnaasti, niin nyrkki kääntyy rystyset koiraan päin. Sitten taas käännös toisin päin ja joka kosketuksesta nyrkki kääntyy. Ja sitten kun tökkäisy jää pois, niin nyrkki aukeaa ja namin saa ottaa vasta avokämmeneltä. Ihan loistava tekniikka, jonka Tyyni oppi Humppaa huomattavasti nopeammin. Namilla voi nyt paremmin ohjailla koiria, kun ne eivät yritä napata sitä kädestä. 

Tässä kuvia joululoman junamatkalta. Koiravaunu oli täynnä ja jaoimme paikan opaskoiran kanssa. Koirat käyttäytyivät, kuin olisivat aina olleet yhdessä.

Äiti käy myös tyynystä, tuumii Tyyni.

Sopu sijaa antaa.